Uutispäivä Demari 13.4.2010, Etelä-Saimaan, Kymen Sanomat 12.4.2010 ja Kouvolan Sanomat 17.4.2010

PANKKIIRIEN BONUKSET OVAT VAARALLINEN ILMIÖ

Finanssikriisi ei – vakuutteluista huolimatta – ole suinkaan ohi. Poliitikot lainasivat tulevilta sukupolvilta ja pelastivat sekä pankkituella että voimakkaalla elvytyspolitiikalla rahoitusjärjestelmän akuutilta romahdukselta. Pelastusoperaatioon sisältyi odotus siitä, että finanssialan välittömillä rakenteellisilla uudistuksilla estetään kriisien uusiutuminen. Näin ei ole tapahtumassa. Itse asiassa kehitys on poikennut odotetusta vaaralliseen suuntaan.
      Pelastusoperaatio toi esiin kolme hyvin erilaista rahakeskittymää.
      Kiinan valuuttavaranto jatkoi pulskistumistaan. Sen turvin valtio hoiti massiiviset elvytystoimensa ja elvytys puri. Nyt 10 prosentin talouskasvua pidetään jo liian suurena.
      Yhdysvalloissa varauduttiin 700 miljardin dollarin TARP (Troubled Asset Relief Program) -pankkitukeen, joka on puolet valtion vuoden 2009 budjettivajeesta. Viidentoista kuukauden aikana pankkituki kuitenkin maksoi sikäläisille veronmaksajille ”vain” 117 miljardia dollaria. Monet pankit ovat jo maksaneet valtiolta saamaansa pankkituen takaisin, näin mm. maan suurin pankki Bank of America 45 miljardin dollarin tukensa.
     Oma lukunsa Yhdysvalloissa ovat olleet valtavat velalla toteutetut elvytyshankkeet. Kohteina ovat olleet sekä infra että tuotannollinen toiminta, kuten autoteollisuus.
       Euroopan euroalueella ei myöskään ole ollut puutetta rahasta. Alueen pankit ovat saaneet Euroopan keskuspankilta lainaa yhden prosentin korolla niin paljon kuin ovat halunneet. Tarvitsijoita on. Yksittäisistä eurovaltioista Kreikka on vakavassa talouskriisissä. Näin on muista kuin euromaista Islanti ja Baltian maat. Sellainen uhkaa myös Itävaltaa, jonka pankit ovat holtittomasti luotottaneet Itä-Euroopan taloudellisesti kyseenalaisia hankkeita.
      Rahaa on siis paljon liikkeellä ja se on halpaa. Avainkysymys kuuluu, käytetäänkö sitä esimerkiksi työllistämisessä tärkeän pk-sektorin luototukseen vai aina houkutuksena oleviin spekulatiivisiin sijoituksiin. Yhdysvalloissa presidentti Barack Obama joutui jo ärähtämään Wall Streetin haille siitä, että edellinen toimijaryhmä on pääosin unohdettu.
       Kotimaassa rahamarkkinoiden vapauttamisen yhteydessä 1980-luvulla silloinen kauppa- ja teollisuusministeri puolusteli ”yhteiskunnallisen palvelutehtävän toteuttamisella” sitä, että rahaa lainattiin holtittomasti ulkomailta sen dumppaamiseksi kasinopelimarkkinoiden spekulatiivisiin sijoituksiin. Pankkiirit – johtavien poliitikkojen siunauksella – tekivät tuolloin selvän arvovalinnan, joka johti pankkikriisiin. Kaksi vuosikymmentä on kulunut, jälleen pankkiirit ovat tehneet saman kohtalokkaan valinnan.
      Toteutumassa oleva linjavalinta kytkeytyy toiseen, rinnakkaiseen ilmiöön. Kun finanssikriisi oli selviö muualla kuin Suomen poliittisessa johdossa, Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy käynnisti kampanjan veroparatiisien kuriin saamiseksi, nehän ovat eräs finanssikriisin rakenteellisista syistä. Väline oli lähellä, OECD:n naftaliinissa ollut vastaava hanke.
      Hetken aikaa näytti lupaavalta, mutta nyt OECD:n hanke on jälleen kerran mitätöity eräänlaisilla valtioiden välisillä tiedonvaihtosopimuksilla. Suomi on ollut tässä keskeisenä hyväksikäytön kohteena ja välineenä. Veroparatiisit voivat säikähdyksen jälkeen entistä paremmin. Nyt jopa syntyy uusia veroparatiiseja, joiden joukkoon valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosasto haluaa Suomenkin. Suomi hyödyntää näin mm. Uruguayta, joka on nuorimpia veroparatiiseja.
       Poliitikkojen näyttävästi toimiva kaksoisstrategia, puhutaan yhtä ja tehdään toista, näyttää ikään kuin avanneen uudestaan kentän pankkiireille unohtaa kaikki muu paitsi oma itsensä. Kun likviditeettiä on, sitä on kerättävä sekä pankin kassaan että omaan taskuun. Tie omaan taskuun kulkee tietenkin pankin kautta.
      Pankkiirin on junailtava niin, että muista pankeista käy kassavirta omaan yksikköön päin, ja että sijoitusasiakkaiden (epäonnistuneistakin) joukkolaina- ja muista sijoitustuotteista pankki saa kohtuullisen osuuden, vaikka asiakas jäisi puille paljaille.
     Nordea antoi havainnollisen Mermaid näytön siitä, kuinka erittäin riskipitoisella joukkolainalla voidaan puhaltaa vaikkapa seurakunnan testamenttirahaston varat. USA:ssa kolmannes kansalaisista on menettänyt eläkkeensä ja yliopistot ovat menettäneet samoin kolmanneksen rahoituksestaan finanssialan toimijoiden tuottaman kriisin seurauksena.
      Riskitöntä sijoitusta ei ole. Tämän vuoksi pankkietiikkaan täytyy kuulua, että sijoitustuotteen kaikki riskit kuvataan asiakkaalle mahdollisimman tarkoin. Suuririskisiä papereita ei ylipäätään saisi laittaa kaupan. Tästä periaatteesta lipeäminen on yksi finanssikriisin perussyistä, jättibonuksilla pankkiirit houkuteltiin kovaan kasinopeliin. Riskit realisoituivat ja tuloksena oli maapallon joka kolkkaan ulottuva kriisi, jonka suhteellisesti suurimman laskun maksoivat ja edelleen maksavat täysin osattomat, kaikenlaista riskinottoa kaihtavat toimijat.
     Finanssikriisistä ei ole todellaan mitään opittu, ei ainakaan Yhdysvalloissa. Koko maapallon rahoitusjärjestelmää vavisuttaneen tapahtumaketjun jälkeen amerikkalainen pankki varasi – esimerkiksi muille – lähes puolet liikevaihdostaan eli 11,3 miljardia dollaria työntekijöidensä palkkoihin ja bonuksiin. Maan 38 johtavinta finanssitavarataloa maksoi vuonna 2009 palkkoja ja bonuksia yhteensä 145 miljardia dollaria. Kansan viha on tästä ”ryöstöksi” kutsutusta operoinnista kuuluva ja näkyvä.
     Euroopassa finanssikriisi on pakottanut valtioita sekaantumaan pankkimaailman asioihin, jotta rahoitusjärjestelmän toimivuus ei vaarantuisi. Ne pääomittivat vaikeuksiin ajautuneita pankkeja tässä tarkoituksessa. Kiusalliseksi nykytilanteen tekee se, että pankit olivat rahoittaneet myös lähes käsittämättömiä hömppähankkeita (ns. Dubai-syndrooma). Miljarditasoiset arvonalennukset ja luottotappioiden kirjaamiset ovat vielä edessäpäin.
     Erittäin mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että pankkien pelastajina toimineet valtiot ovat itse ajautuneet velkaantumiskierteeseen. Esimerkiksi sopivat Länsi-Euroopan valtiot, jotka ottivat vuonna 2009 bruttomääräisesti velkaa 2100 miljardia euroa. Vuonna 2011 trendin odotetaan olevan edelleen nouseva, nettomääräisesti pitkäaikaista velkaa olisi kuitenkin ”vain” 853 miljardia euroa luottoluokitusyhtiö Fitchin mukaan.     
       Valtioita on opittu pitämään suhteellisesti luotettavimpina velanmaksajina. Monien ylivelkaantuneiden kehitysmaiden velkoja on kuitenkin jouduttu antamaan anteeksi. Islannin rahoitusmaailmaseikkailut ovat tuottamassa uuden käytännön mittarin luottokelpoisuudelle: tuonti saarivaltioon on mahdollista vain, jos osoittaa samalla arvolla vientiä.         
        Pankkiirien nykybonukset ovat todella vaarallinen ilmiö. Ne tarvitsevat järjellisen katon ja aikalukon.         
  
                                                                                                                 Erkki Pulliainen     
        Takaisin